Mitä tapahtui 4. kesäkuuta 1976 Manchesterissa? Sex Pistolsin konsertin koko tarina ja vaikutus.

Kesä 1976 Englannissa oli polttavan kuuma ja tukahduttavan tylsä. Manchesterissa toivottomuus oli nuorten peruskokemus: hittilistoja hallitsi ABBA, ja rockmusiikkia edustivat kaukaiset, saavuttamattomat "dinosaurus"-yhtyeet. Tässä pysähtyneisyydessä tapahtui Lesser Free Trade Hallissa räjähdys, jota Steve Diggle (Buzzcocks) myöhemmin kutsui vain nimellä: "Päivä, jolloin punk-atomi halkaistiin." Vaikka katsomossa istui tuskin neljääkymmentä ihmistä, monet paikalla olleista perustivat myöhemmin omia bändejään tai muuttivat Britannian musiikkiteollisuutta perinpohjaisesti.

Konserttia ei olisi tapahtunut ilman kahta boltonilaista insinööriopiskelijaa, Howard Traffordia (myöhemmin Howard Devoto) ja Pete McNeishia (myöhemmin Pete Shelley).

Kesäkuun 4. päivän esiintyminen on yksi Sex Pistolsin historian tärkeimmistä audiovisuaalisista dokumenteista. Se on säilynyt bändin toiseksi vanhimpana tunnettuna videotallenteena, ja se on ensimmäinen tallenne, jossa kuvamateriaalin lisäksi myös konsertin ääni on säilynyt jälkipolville.

Lämmittelijäksi valikoitui lopulta paikallinen hard rock -bändi Solstice, sillä Buzzcocks ei löytänyt ajoissa basistia, joten he eivät vielä voineet nousta lavalle. Tämä pilasi myös Howard Devoton ja Pete Shelleyn alkuperäisen suunnitelman esitellä oma bändinsä Manchesterin yleisölle Sex Pistolsin rinnalla.

Manchesterin keikka oli suunnilleen Sex Pistolsin kolmaskymmenes konsertti. Vaikka heidän kansallinen maineensa oli vasta muotoutumassa, bändin lavakarisma oli tässä vaiheessa jo hyvin tunnistettava. Bändi soitti raa'alla, konfrontaatiota hakevalla energialla, ja Johnny Rotten hallitsi jo silloin lavaa samalla provosoivalla esiintymisellä, joka myöhemmin teki hänestä yhden punkin tunnetuimmista hahmoista.

Musiikillinen käännekohta: Aluksi yleisö ei yksinkertaisesti ymmärtänyt melua. Heidän mukaansa käännekohta koitti The Monkeesin cover-kappaleen "(I'm Not Your) Steppin' Stone" kohdalla. Se oli hetki, jolloin katsojat tunnistivat muutoin tarttuvan melodian säröisen kaaoksen alta ja ymmärsivät, mitä Pistols oli tekemässä: he tuhosivat kaiken, mitä heidän sukupolvensa uskoi popmusiikista.

Manchesterin legendan mukaan tuhannet ihmiset väittävät nykyään olleensa siellä, mutta todellisuudessa yleisömäärä pyöri vain 35:n ja 40:n välillä. Silti tämä kourallinen salissa istuneita ihmisiä edusti brittiläisen kevyen musiikin tulevaisuutta. David Nolanin tutkimus osoitti: konsertin taika piili erityisessä manchesterilaisessa mentaliteetissa. Katsojat eivät ajatelleet, että "Vau, minäkin haluan olla tuollainen", vaan pikemminkin: "Äh, minähän pystyn tekemään tämän tuhat kertaa paremmin kuin nämä kaverit!"

VÄRITETYT MUISTOT JA TODELLISUUS
Illan mytologia imeytyi syvälle myös populaarikulttuuriin, vaikka se ei aina pysynytkään uskollisena faktoille. Tony Wilsonin elämästä (ja Manchesterin skenen syntymisestä) kertovan kulttielokuvan 24 Hour Party People avauskohtaus käsittelee myös tätä ikonista konserttia.

Elokuva vs. todellisuus: Elokuvassa yleisö hyppii ja raivoaa. Todellisuudessa pogoilua ei kuitenkaan ollut vielä edes keksitty 4. kesäkuuta 1976! Kuten osallistujat, Wilson mukaan lukien, muistelivat: ihmiset istuivat jäykkinä, tuoleihinsa naulittuina, hiljaa, leuat loksahtaneina ja täydellisessä shokissa katsellen lavalla olevaa neljää lontoolaista nulikkaa. Elokuvan hyppiminen on siis vain jälkikäteistä myytinrakennusta ja vähän humpuukia, mutta kuten Wilson sanoi, se vangitsee hienosti tapahtuman mullistavan energian. (On kuitenkin mielenkiintoista, että vuonna 2021 julkaistuissa tallenteissa lavan edessä näkyy jonkin verran kohotettuja käsiä ja pientä liikehdintää.)

Vaikka kuusi viikkoa myöhemmin, 20. heinäkuuta 1976, Sex Pistols palasi Lesser Free Trade Halliin toiselle keikalle, johon kokoontui satojen ihmisten yleisö, pogoilu ilmestyi, kappale Anarchy in the U.K. soitettiin ensimmäistä kertaa ja Buzzcocks esiintyi myös onnistuneesti, brittiläisen post-punkin ja riippumattoman musiikkikulttuurin synty jäljitetään silti usein tuohon ensimmäiseen, 4. kesäkuuta järjestettyyn iltaan. Tuo konsertti, joka herätti aluksi lähinnä ymmärtämätöntä tyrmistystä, käynnisti prosesseja, jotka muuttivat pohjimmiltaan koko Manchesterin ja myöhemmin koko Ison-Britannian musiikkielämää.

Viisikymmentä vuotta myöhemmin on vaikea kuvitella, että modernin brittiläisen vaihtoehtomusiikin historian yhtä tärkeimmistä hetkistä todisti paikan päällä vain muutama kymmenen ihmistä. Silti tuona iltana Manchesterissa ei tapahtunut vain konsertti – silloin syntyi uusi aikakausi.

Konsertin vaikutus ja legenda ovat kiehtoneet musiikkihistorioitsijoita ja faneja siitä lähtien. Vuosien varrella siitä on tehty lukuisia kirjoja ja dokumenttielokuvia, joista tärkeimmät materiaalit ovat kenties seuraavat: